Alkaa olemaan jo pikkuisen Joulun aika. Onneksi en ole työelämässä, niin ei ole siitä paineita, että örveltääkö pikkujuhlissa vai onko örveltämättömien puolella. Olin joskus absolutisti ja kyllä siitä saikin kuulla, kun oli työpaikan pikkujoulut silloin kun olin vielä työssä. Ajattele: nuori 19-vuotias eikä juo. Jotenkin olin outolintu. Nykyäänkin koen olevani outolintu, mutta eri tavalla. On kivaa kantaa suvun mustan lampaan titteliä hartioilla. Mutta sekin lankeaa jonkun osaksi. Olen sairastanut ja sairastan edelleen suuria sairauksia. Taidan olla lujaa tekoa, kun ne ovat osuneet kohdalleni: nuorempana epilepsia, nykyään mielenterveysongelmia ja diabetes vielä kaiken päälle. Lääkitys taitaa olla kohillaan, kun se ei tämän enempää näy eikä tunnu. Oikeesti! Viimeisimpänä verenpainelääke lisää, että naura siinä sitten, kun joka päivä menee toistakymmentä lääkettä. Jos sinua naurattaa, niin anna mennä vain. Nauran itsekin joskus. Sillä en ole ainut tässä nykymaailmassa, onhan meitä tämän skifiyhteiskunnan lapsia jo lähemmäs 7. miljardia. Alkaa siinä joskus ahtaalta tuntumaan tää pieni pallo, jossa eletään. "Ja pää on kuin Haminan kaupunki" kaiken keskellä. Mutta onneksi siinä sivussa loistavat kasvot, kuin "Naantalin Aurinko". En minä näistä oloistani jaksa olla enää kirjoittamatta tänne. Niin ne ovat osa minua.