On tämä Elämä joskus varsin omituista. Pitäisi jaksaa paahtaa vaan. Kissa rikkoi kellon, eikä mikään tikitä ja mittaa aikaa seinällä. Kai sen tikitys häiritsi sitä, mene ja tiedä, en minä ainakaan. Jotenkin sitten tuntuu, että aika on lähes pysähtynyt eikä mikään liiku. On aikaa ajatella ja marraskuun pimeän keskellä alkaa odottamaan valon pilkahdusta. Luulin, että muotoutuisi aurinkoinen päivä, kun oli niin paljon sumua. Mutta luuloksi taisi jäädäkin. Tänään oli jotenkin sellainen päivä, ettei valjennut kunnolla ollenkaan. No nythän on kaamos ja saa taas laittaa sähkövaloja toimintaan jotenkin aikaisemmin ja aikaisemmin. Onneksi on sähköt keksitty, muuten tarttis pelkässä kynttilän valossa elellä ja ei näkis ees senkään verran. Enkä olisi tässä kirjoittamassakaan... mutta onneksi olen... onpas muuten monimerkityksellinen lause...

Jää miettimään kaamosta, valon määrää, ihmisiä ympärillä ja Jalmaria, joka nukkuu lämpimällä kerällä. Tuhina kuuluu vain ja ilta jatkuu...

Jokin uusi neule voisi piristää................................................................................ :)